lauantai 21. huhtikuuta 2018

Äiti-aikaa lapsimessuilla

Helsingin messukeskus on taas täyttynyt äideistä ja lapsista. Jos totta puhutaan, niin oli siellä muutama isäkin. Itse en aiemmin ole kokenut polttavaa tarvetta sulloutua kyseiseen hornankattilaan. Viikolla kummipoikani äiti ehdotti, että tehtyjen ylitöiden varjolla karattaisiin aikaisin perjantaina töistä ja kurvattaisiin pikaiselle Helsinkiretkelle. Päädytiin extempore tuumasta toimeen.


Messukeskus oli täynnä esilleasettajia, vierailijoiden määrä oli iltapäivällä kohtuullinen. Ystäväni kanssa oltiin liikkeellä kaksin, mikä takasi sujuvan etenemisen. Tai noh, osastoilla himoshoppailevien tuplaratas-mamacitojen ohi ei edennyt kukaan tai mikään, mut sånt är livet med barnen.

Me kahlattiin ripein askelin läpi tarvike-kaluste-lelu-sektorit. Monet tuli vastaan Done by Deer tai bObbles kainalossa. Me vastustettiin kevyesti alueen messutarjous-kiusaukset, sillä hakusessa ei sieltä ollut mitään. Kierrettiin kaukaa lasten tapahtuma-alue, jossa messujen lasten (ja isien/isovanhempien/kummien/lastenvahtien) osuus todentui. Kuunnetiin puheita taustasorinana, kieltäydyttiin kuluttamasta aikaa energia- ja teleyhtiöiden myyntiedustajien kanssa. Aikuisen vapaudella passattiin ruoka- ja pissatauot. Löydettiin pääkohteeseen; lastenvaateosastolle.



Lastenvaatesektorin osuus oli kiitettävä. Alueen kruununa komeili itseoikeudella Gugguu, jonka aidatulla, järkkäreiden vartioimalla (semisti överiä?) pisteellä mamuskit parveilivat piltteineen. Myyntikuhina oli kova. Koko konsepti on järjettömässä nousussa. Oma pankkikorttini vetäytyi kukkaron viimeiseen nurkkaan kuin kivekset pakkassäällä. Turhaan se oli peloissaan, sillä heleän imelähköt kauden uutuusvärit yhdistettynä niukahkoihin messutarjouksiin eivät houkuttaneet tätä mammaa kassajonoon.

Kun olimme poistuneen kohteliaan järjestysmiehen ohi, korttini alkoi hypellä iloisesti. Merkkien ja jälleenmyyjien kirjo oli kattava. Päivän loppusaldona kasseissani oli odotetusti pääosin kotimaisissa kytköksissa olevia tuoteota; Taimia, Blaata, Mainiota, Melliä. Eksyi joukkoon yksittäiset MiniRodinit ja Villervallakin.





Messuosastojen joukosta minun on melko helppo nimetä omat suosikkini. Johtotähtiparivalkko itselleni oli Verson Puoti ja Melli EcoDesign. Versolla oli kaikenlaista kivaa pikkulapsista aikuisiin. Melkeinpä jokainen vaatekappale olisi voinut oikeissa olosuhteissa saada meiltä hyllypaikan. 


Lastenvaateosastolla oli tehtävä aikamoista karsintaa. Lopulta himoitsemani Taimin pupujemmatkin joutuivat väistymään kutkuttavampien vaihtoehtojen tieltä. Aikuistenkin tuotteet vaikuttivat mielenkiintoisilta ja laadukkailta minullekin, joka toistaiseksi olen kieltäytynyt pukeutumasta "lastenvaatteisiin". (Saas nähdä tuleeko allekirjoittameesta joskus samistelijaa, mut lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, et aikuiset ja lapset omilla tyyleillään.)

Taimin himotuimmat top 4
Melli EcoDesign oli meille uusi ostos. Olin toki aiemmin törmännyt tähän kotimaiseen merkkiin, joka paitsi ompelee myös suunnittelee, valmistaa ja painaa kankaansa Suomessa. Kun kuosit on vielä omaan silmään ihastuttavia, maksaa tuotteesta mielellään. On eettisesti kestävää saada rahallaan mieluisa, laadukas vaate ja samalla maksaa palkkaa kotimaisille ammattilaisille.

Mellin valinnat
Kotia kohti lähdettiin nyssäköiden kanssa pilkun aikaan. Jos joku ohitettu mahdollisuus jäi mielen päälle, se oli Story of Roo. Sekin sarjassaan niitä kotimaalähtöisiä joita olen tovin jo mielessäni pyöritellyt. Oli mukava päästä näkemään ja räpläämään ihastuttavia vaatteita luonnossa. Messutarjoukset eivät kuitenkaan olleet sitä luokkaa, et ostosmielessä olisi tullut "once-in-a-lifetime"-olo. Vaatteet jäivät henkareille, sillä muutaman euron erotuksella niiden pariin pääsee toistekin.

Taava oli jo unillaan, kun illalla esittelin ostoksia Eiralle. Aamulla leijonaneitokin ilahtui tuplasti. Äidistä ja tuliaisista. Ei sillä että vaatteet olisivat häntä kiinnostaneet (ne ovat vain pakollinen paha), mutta pikkuinen tuliaskimalainen lämmitti suuresti <3

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Ahneelle tulee pakkotauko

Ahneella on ulostemainen loppu, sanotaan. Epäilemättä. Loppua edeltävä ahdistus ajaa liian rohkeisiin ratkaisuihin. Otetaan riskejä, ja peräännytään.

Meillä oli suunnitteilla sen seitsämäs inssi. Vaikka lääketieteellistä perustetta ei ollut, toivoimme pientä lääkeannoksen nostoa ja sen seurauksena kahta - tällä kertaa moitteetonta - follikkelia. Haluttiin ottaa puolityperä riski, jossa sitten potentiaalinen liikakasvu estää inssin. Ja miten kävikään?

Letrotsolia meni kp3-7 yhteensä 2+1+2+1+2. Tänään kp11 ultrassa limakalvo oli 3-kerroksinen, n.6mm. Vasemmalla edelleen sitkeä yksinäinen folli. Oikea munasarja yllätti. Se oli ilmeiseati tullut katumapäälle kun aiemmin ei ole ultralla todistetusti tehnyt mitää raskautumisen eteen. Siellä pullisteli viisi n.17mm folkikkelia. Viisi! Dough!! Jokaista ei edes mitattu. Eipä vissiin ollut tarpeen.

Se oli sillä taputeltu. Ei inssiä. Mietitään asiaa taas ensi kuussa. Tai sitä seuraavassa.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Varhaiskasvu

Meillä leijonaneidon kasvua on seurattu ja analysoitu nyt oikein urakalla. Kuun vaihteessa päiväkodissa oli ensimmäinen varhaiskasvatuskeskustelumme. Neljä sivua rastiruutuun arvioita ja avoimia huomioita. Tullessamme vasta ovella meille huomattiin sanoa, ettei lapsi yleensä ole niissä mukana. Me kun vartavasten suunnittelimme ajan niin, että on suoraan hoitopäivän päälle. Noh, eipä mahtanut mitään. Taavaa ei homma pahemmin kiinnostanut, vaan hän tutkaili eskarin hienoja soittimia ja akvaariota, söi kassista löytämiään rusinoita. Pulputimme menemään ja pääsimme ounastelemaamme lopputulemaan.

Oman elämänsä stylisti
Tyttö on päiväkodin arvioissa kehittynyt ikätasoisesti. Ruokailee itsenäisesti (kieltäytyy avusta päättäväisesti) ja vaihtelevalla määrällisellä menestyksellä. Yleensä kuitenkin syö ja nukkuu hyvin. Motoriikassa on tapahtunut alkuvuonna suurta harppausta. Tyttö kyllä osaa, mutta uusiin tilanteisiin suhtautuu varauksella. (Kaltaiseni hitaasti lämpeniä.) Laululeikeissä on alkanut matkia. Tunnistaa asioita ja noudattaa ohjeita. Hivenen on kiinnostunut itsenäisestä pukemisesta ja riisumisesta, mutta pääosin odottaa kuin kuninkaallinen, että hoitajat pukevat. (Vieraskoreutta, sillä kotona on menossa haluan itte ja "spagetiksi heittäytymis"-vaihe.) Ei matki juurikaan äänteitä, mutta viittoilee ja muodostaa sanoja. Sanamatkiminen kehittynyt.

Potta ei ole hoitajien mielestä kiinnostanut, joten sitä ei ole tuputettu. Kotona hän pottailee huvikseen (välillä housut jalassa kirjaa lukien) tulee siihen jotain tai ei, vie sinne nukkea ja hokee "kakkaa". Toivoimme että hoidossakin pottailua alettaisiin aktiivisemmin tukemaan, jolloin taito saattaisi nopeastikin lähteä kehittymään. Siinä sitä varhaiskasvatus-tavoitetta seuraavalle puolivuotiskaudelle. Vaikka ei sillä, eihän mekään sillä pakosti kiirettä pidetä. Hän tekee asiansa potalla tai vaippaan. Lapsen luontainen kehitystarve ajaa häntä kuivuuteen ennemmin tai myöhemmin.

Muuten hoitopäivät ovat alkaneet sujua paremmin. Maaliskuun puolessa välissä hoitoon jääminen helpottui. Typy reipastui, eikä enää niin itkettänyt. Käveli aamuisin itse käsipesuille ja ruokahuoneeseen, jossa hoitajat aamulla keittelevät puuroa. Mielellään jonkun tutun hoitajan syliin vielä jää, mutta sieltä jo vilkuttelee ja lähettää töihin kiirehtivälle äidille lentosuukot.

"Hei vauva kato, äiti ottaa kuvaa meist."

Viime viikolla piipahdimme myös neuvolassa 1,5v lääkärin tarkastuksessa. Ikäähän oli jo 1v8kk, mut itse olin tyytyväinen et typyllä oli aikaa kasvaa. Helmikuisella terkkakäynnillä valmiiksi pienet kasvukäyrät nimittäin notkahtivat. Nyt viimein ylitettiin 9kg:n ja 80:cm rajat, joten jatkotutkimuksiin ei nähty kasvussa aihetta. Sen sijaan saatiin lähete fyssarille.

Jo 10kk neuvolassa olen puhunut siitä miten Taavan lonkat napsahtavat. Napsaus kuuluu tytön tehdessä kiertoliikettä tai vaikka potkaistessa jalkaa koukusta suoraksi. Napsahduksen voi myös tuntea kättään vasten kun tyttö muljaa sylissä. Tähän asti on päätetty seurata liikkumisen kehitystä ja kun se on ollut normaalia (symmetrinen kävely, ei aristusta tai ontumista), ei siihen ole puututtu.

Vauhtia ja tilanteita - tsibu breikkaa :D
Kun jälleen jatkoin samaa lonkkajargoniaa, niin tällä kertaa lääkäri tunnusteli lonkat. Kiertäen ja koukistaen ne sai napsahtamaan. Ei joka kerralla, mut kuitenkin.. Ja samoin tein tuli lähete arvioon fyssarille. Mä tietty näin silmissäni luksaation myöhäishoidon. Sen, mikä vastasyntyneillä on hoidettavissa valjailla/lastalla, aiheuttaa taaperolle leikkauksen ja pitkän toipumisen.. Eira otti lunkimmin; ensin käydään fyssarilla ja sit mietitään. Päätin, että jos jää vähänkin epävarma olo, marssin lähetteen kanssa suoraan yksityiselle lasten ortopedille. Väkistenkin mietin olisiko se pitänyt tehdä jo aiemmin. Mut ei se enää auta. Nyt mennään näillä. Ja sillä välin Taava nauttii liikkumisen ilosta :)

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Virvon varvon

..tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks.


Neljännesvuosisadan tauon jälkeen meillä tehtiin eilen virpomisvitsoja. Aamupäivällä käytiin salakavalasti kylänraitilla nyhtämässä pajunkissaisia oksia. Päikkäreiden jälkeen ne koristeltiin perinteisesti höyhenin, piippurassein ja silkkipaperein. Tai äidit koristeli. Taava lähinnä kirmasi silkkipaperiarkkien joukossa ja heilutteli värikkäitä piippurasseja. Illalla harjoiteltiin lorua ja virpomista.





Palmusunnuntain kunniaksi pukeuduttiin noitahuiveihin koko kolmikko. Liikkeelle lähdettiin perikarjalaiseen tapaan; ensin kummit ja sitten seniorisukulaiset. Pieni noitamme näytti alkuun ohuesti epäileväiseltä. Tovin kesti sulatella koko touhua.


Pian kuitenkin riemunkirjavien vitsojen heiluttelu tuntui saavuttavan leijonaneidon mukavuusalueen. Kauniista ja makoisista palkintomunista tyttö pääsi jyvälle varsin nopeasti. Kas kummaa :D


Iloista pääsiäisen aikaa kaikille!

torstai 15. maaliskuuta 2018

Kuihtuneet (raskaus)kilot

Raskauden aikana kilojahan tulee. Mulle se hyvin keskimääräinen 12kg. Elokuussa 2016 synnytyslaitokselle jäi neljä; 3kg vauvaa, istukka ja vähän vettä. Ei piiruakaan enempää.

En koskaan pahemmin kyttäillyt vaakaa. En ennen, enkä ainakaan jälkeen. Raskauden aikana se lähinnä huvitti kun saavutettiin ennenkuulumattomat kymmenet. Raskauden jälkeen jälkitarkastuksessa paino ei ollut pahemmin pudonnut. Silti luotin - ja tunsin - miten peruspalautuminen sulatti ylijäämää. Imetyksen kulutus, vaunulenkit (Pokettaminen - hah silloin jaksoin ravata salien ja munanhauduttimien perässä), raksahommat ja ihan perusruoka kavensivat figuuriani hitaasti mutta tasaisesti. En oikeastaan huomannut vaatteiden jäävän väljäksi. Yht'äkkiä vaatteet, joita raskauden aikana (ja ennenkin) olin katsellut ajatuksella "nuo ei kyllä mahdu koskaan", soljahtivat päälle. Farkkuleggarit alkoivat roikkua. 

Töihin palatessani sain palautetta hoikentuneesta ulkomuodostani. Kävin uudessa henkilökuvassa ja virkamieskortistani minua katsoi varsin kapeaposkinen kasvo. Työvaatteet olivat entistä isompia. Töissä ja muuallakin sain todeta sen jännän seikan, että hoikkuuden arvostelu julkisesti on hyväksyttyä. Ylipainosta puhuminen saatetaan kokea tuomitsevaksi ja loukkaavaksi. Silloinkin kun se tehdään luottamuksellisesti kahden kesken ja taustalla on perusteltu huoli terveydestä. Aiheen ollessa kipeä, siitä puhuminen on joskus vaikeaa. Vaan onko samaa laiheliinien kohdalla. Ehei.

Hoikkuutta saa hämmästellä, kauhistella jopa. Että kuinka laiha sitä oikein oletkaan ja syötkö mitään. Toisin päin ei ihan hevillä tulisi mieleen tokaista kommettia henkilön pyöreydestä tai udella et mitäs kaikkea oikein syöt. Ei sitä tulla ajatelleeksi, että liiallinen hoikkuus ei aina ole tahallista saatikka toivottua. Ei kaikki kommentointi kuitenkasn ole ajattelematonta. Osassa kuultaa hienovaraisuus ja huolikin. Myönnän että mulle puolittain syystäkin huomauteltiin duunissa syömisestä kun mulla oli paha tapa unohtua työn imuun. 

Taavan sairastuessa muutama viikko sitten olimme lääkärissä. Tyttö tarvitsi punnita lattiavaa'alla, joten eihän se onnistunut kuin lapsi sylissä ja ilman. Matikkapää alkoi raksuttaa, kun neito sylissä yhteispainomme oli viiskytjotain. Ja siinä totuus paljastui; oma paino alkoi nelosella. Niin ei ole ollut vuosikausiin. Lääkäri katsoi tuumivana ja rohkaisi et omissakin asioissa hänelle voi varata aikaa ja kotikylän päässä vastaanotolle pääsee nopeastikin. Lupasin tarttua asiaan, jos siltä tuntuu.

Vaikea sanoa miltä tuntuu. En ole vaikeasti alipainoinen, mutta liiallinen hoikkuus kyllä syö naista. Tai energiaa. Olo on helpommin vetämätön. Duunin jälkeen on tattis ja moro. Aivot eivät raksuta kympillä. Toisaalta se kuuluu tähän elämänvaiheeseen. Olenko sen väsyneempi tai tahma-aivoisempi kuin.. ..noh joku muu? Vai piristäisikö pieni rasva?

Lisäpaino epäilemättä vaikuttaisi suotuisasti naisellisiin hormoneihini. Vuosikymmen sitten kun entisessä elämässäni odotin turhaan raskautta (ja normaaleja kuukautisia) kokenut lapsettomuuslääkäri totesi "Viisi kiloa painoa lisää ja katotaan sitten." Seitsämän vuotta ja kuusi kiloa myöhemmin raskaus saatiin alkuun muutaman kierron lääkityksillä. Nyt olen taas kutistunut, eikä se kasvata uskoa yrityksen onnistumisprosentteihin, jos sille tielle lähtisi.

Omalla kohdallani olen siinä uskossa, että kyse on normaalista raskaudenjälkeisestä, raksastressin siivittämästä ilmiöstä. Mietin kyllä, että miten pitkään kaltaiseni päköpäät ajattelevat että ovat terveitä kunhan mitään ei tutkita ja todeta. Tutkimuksiin hakeutumisella on kynnys. Myöntää, että silloin jotain etsitään. Takaraivossa kuiskuttaa isän vaikea Chronin tauti ja ystävän miehen (minun ikäinen hänkin) pitkälle edennyt, parantumaton suolistosyöpä.. Hmm.. Mielikuvituksellani on tapana heittäytyä maalailemaan kauhuskenaarioita..

Ehkä kuitenkin koitan skarpata. Koitan miettiä mikä olisi sellainen terveellinen tapa lisätä kiloja? Onko vinkkejä? Makeiden energiapommien perään en juurikaan ole ollut. Käytössä on monipuolinen sekaruokavalio ilman rajoitteita ja ruuan määrästä se tuskin on kiinni. Keväällä tarvitsee varmaan seurata mihin suuntaan vaaka kuljettaa. Ja tunnustaa tilanne jos muutosta ei energisempään ja täyteläisempään suuntaan tule. Sillä välin taidan syödä hiukopalaksi avocadon - majoneesilla :P :D

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Jos tämä polku ei jatku

Kun. Kun tämä polku ei jatku. Kai niin voi jo sanoa. Samalla sapluunalla on viime toukokuun jälkeen menty kuusi täyttä inseminaatiokierrosta, välissä epäonnisia ajoituksia. Lääkkeitä lisätty ennen ja jälkeen. Enää ei ole intoa jatkaa samaan malliin.

Mitäs sit? Eira ottaa lomaa. Ei merkkaa kiertopäiviä Kaikuun, ei napsi Gelee Royalea, eikä letrotsolia. Ei mieti tikkuja tai ajoituksia. Ollaan vaan ja sitten mietitään, et mitä seuraavaksi. Mitä vielä voidaan muuttaa?

Eira ei omalla kohdallaan ole innostunut IVF-hoidoista. Inssejä on tehty luottoluovuttajallamme sen verran monta, että oljista jäljellä on enää yksi. Tässä kohtaa mietimme suunnan vaihtoa. Jos vaakakupissa ei olisi ollut sisarustoivetta geneettisessä mielessä, olisimme vaihtaneet luovuttajaa jo pari inssiä sitten. Toive biologisesta siteestä on kantanut tänne asti. Vaikka kama on todistetusti toiminut mulle, se ei mystisesti ehkä toimi Eiralle. Ehkä toisen luovuttajan kanssa natsais paremmin. Se lie enää ainut, minkä voimme muuttaa.

Tai noh. Ainut ja ainut. Perhemallissamme on se positiivinen puoli, että voimme vaihtaa synnyttäjää. Kun pettymykset iskevät joka kerta kovempaa, on Eira ottanut vaihtoakin puheeksi. Mulla on viimein alkaneet kuukautisetkin (joo, voin käyttää oikein monikkoa, kun kahdet on jo tulleet), joten ei kai se olisi fyysisesti mahdotontakaan. Ja toisaalta olenhan toivonut vielä joskus kokevani uuden raskauden. Ottavani revanssin - niskalenkin - siitä synnytyshommasta, joka ei eka kerralla menny ihan ku Strömsössä. Niin.. ..ja toisaalta: alanhan mä olla aika vanhakin. Eiralla olisi 5 vuotta enemmän aikaa palata asiaan kun siltä tuntuu..

Äh. Ehkä alan syömään foolihappoa. Ajatellen minimissään 3kk kuuria ennen mahdollista yritystä. Ehkä tikutamme pian molemmat. Eira aktiivisesti ja mä katsoakseni onko tästä kropasta enää (vieläkään) mihinkään. Kevät tunnustellaan. Jos vuosi hoidoissa käyntiä täyttyy tuloksetta, ehkä vaihdamme radikaalimmin suunnitelmaa.

Aika monta ehkää. Noh, niihin on näissä hommissa tottuminen.

tiistai 27. helmikuuta 2018

Aina ei jaksa(isi)

Tänään WhatsApp piippaa raskausuutisia. Naapuriin kannetaan sisälle syntymätuore kuopus, joka matikallani on saanut alkunsa pian sen jälkeen kun me aloitettiin hoidoissa. Pian syntyvät nekin joita hetki sitten vasta suunniteltiin. Meidän homma junnaa. Vaikka tiedettiin, et näin voi tyypillisesti käydä, on havahduttavaa ajatella miten aika kuluu. Kuukauden tai kahden viikon sykleistä tulee äkkiä puoli vuotta. Vuosi. Usko alkaa olla koetuksella. Joka kuukausi ei jaksa. Vaikka oikeasti kyllä jaksaa. Välillä vaan tympäsee. Vuosikymmenen takainen lapsettomuuspistos alkaa hivuttautua takaisin sekudäärisenä. Uutena, joskin puoliksi jo tuttuna tunteena.

Enkä koskaan ikinä milloinkaan ole ollut katkera kenenkään raskaus- tai vauvauutisesta. Yksi onni toisaalla on onnea lisää, ei meidän onnestamme pois. Silti - tänään vaan en jaksaisi sitä 30 viestin ketjua täynnä sydämiä ja hehkuttavia onnitteluja loppukesälle osuvasta pikkukolmosen lasketusta päivästä. Siitä miten "raskasta" varmaan on - kesähelteet ja kaikki. Tai kenen lapsen synttäri osuu justa samalle päivälle. Tai onko jonkun toisen nimen nimppari samalla viikolla.

Äst. Huomenna ehkä olen taas vastaanottavaisempi. Rakentavampi. Osallistuvampi. Isompi ihminen.